Lapsuus on sitten ihana asia. Samoin nuoruus, kenties vielä aikuísuus ja vanhuuskin menettelevät. Viimeistään sen jälkeen on kuitenkin pistettävä pillit pussiin. Sitä kutsutaan kuolemiseksi. Siitä ajattelin kirjoittaa tänään.
Kuolema on monessakin mielessä äärimmäinen asia. Se on vastakohta elämälle. Se on synonyymi päättymiselle ja lopulle. Tai ainakin pimeälle tuntemattomalle. Kuolema on viimeinen suuri seikkailu. Ehdottomasti viimeinen. Ja koska jokaisessa elämänvaiheessamme koemme seikkailuja, luulisi että sitä viimeistä ei missään nimessä kannata aloittaa.
Kuolemaa kuuluu siis välttää, mutta miten se oikein käytännössä tapahtuu? Tai oikeammin, miten sitä kannattaa yrittää välttää?
J. M. Barrenin ihanassa sadussa Peter Pan niminen poika filosofoi sen näin. Kuoleminen johtuu siitä, että kasvaa aikuiseksi. Se johtuu siitä että vanhenee. Vain aikuisen on kuoltava.
Jos kasvaa aikuiseksi, on kuoltava.
Jos ei kasva, ei ole kuoltava.
Peter Pan ei kasva aikuiseksi.
Siis, Peter Panin ei tarvitse kuolla.
Mikämikämaahan ei kuitenkaan kulje busseja. Kävin tarkistamassa. Aikuistumista voi välttää mutta ikääntymistä ei.
Monet uskovat sielunvaellukseen, tuonpuoleiseen, taivaaseen ja helvettiin tai muuhun vastaavaan automaattiseen konstiin jolla jokin yliluonnollinen voima on vapauttanut ihmislajin lopulliselta kuolemalta. Varman päälle pelaavat, kuten minä, saattavat kuitenkin haluta itse vaikuttaa omaan kuolemattomuuteensa.
Sen ei välttämättä tarvitse tarkoittaa kuuluisaksi tai edes muistetuksi tulemista.
Vanhukset ovat kauniita. He ovat usein täydellisiä. Valmiita siihen viimeiseen vaiheeseen. Mutta mitä ryppyisen ihon takana on? Kokemusta, muistoja, viisautta. Mitä sen takana ei ole? Kokematta jääneet asiat, uudet löydöt, paikat joita ei ehtinyt nähdä, ihmiset joita ei ehtinyt tavata. Kaikkea ei voi saada.
"Vielä kaikkea on paljon niin mikä näkemättä jää
Joka kevät jokainen metsä eri lailla vihertää."
- Tolkien
Memento immori. Elä kuolemattomana kuolemaasi asti.
