Tytöt pojat

Tytöt pojat
Niin somat
sydämet
Tummaveriset
ja kovat
Niiltä unohtuu
kytkin
Nytkin
ne valehtelee kilpaa
Likainen olo ja tukka
Jalat haisee
Tytöt pojat
Moottori sammuu
Vihaiseen uneen
Sateenkaarilippu
puoliksi tangossa
Rakkaus on
Hidasta kuolemaa on se

Syntinen lutikka

Likainen virta
Likainen virta

Tämä synninmaa mua oksettaa
Vielä joudun sen loskassa kahlaamaan
Inhon värinä kulkee läpi vartalon
Synti muinoin jo pilasi sen alkion

Likainen virta
Likainen virta

Mua kuljettaa vinolla radallaan
Syöpä limainen täyttää mun kanootin
Veteen kirotun sieluni kadotin

Likainen virta
Likainen virta

Vihan rupinen tauti kuplii pinnassaan
Huoltoyhtiö itsekseen linnassa juhlii, viini makea ahneuden pikarissaan.
Tämä synnyinmaa mua oksettaa
Kauniit perinteet rahalle uhrataan

Lament of a princess

Idean tähän runoon/ lyriikoihin sain Nastolassa serkun luona yöpyessäni nähdystä unesta, jossa join satuprinsessan kanssa teetä. Tämä prinsessa ei ollut niitä nöyriä ja viattomia kilttejä tyttöjä, vaan epätoivoinen kuningasluokan drama queen, joka valitti elämänsä suurta vaikeutta: Sitä, ettei voi tulla prinssin pelastamakai.. Aika surullinen ajatus.

Lament of a princess

Beauty had a Beast that needed to be tamed

She washed him, shaved off the fur and yet he won't obey

In dinner parties Beauty often had to be ashamed

For he was sort of anxious and sometimes grew violent

Little mermaid traded her voice for a single chance

Now she only can be seen in foam of surfs eternal dance

Sleeping beauty slept for a hundred years, sure it is a wait

It could have been much longer for her snoring was no good bait

Snow white had to die once to get the her first kiss

Witch´s only man is a snake, who goes by the name of Hiss

Rapunzel got plucked for a prince with no sight

And when I once tried to kiss a frog it only turned pink and sighed:

"There is no princess to stand against Cinderella"

A fairy godmother can be a priceless help in getting on white horse's back

No, there is no princess to stand against the cunning Cinderella

No hope for a pauper girl to get that true love's smack

The princes thirst to slay dragons more than the love
from a girl with an open heart
 

There is no prince for this miserable maiden
that sometimes lets out a fart

Peter Pan-syndrooma

Lapsuus on sitten ihana asia. Samoin nuoruus, kenties vielä aikuísuus ja vanhuuskin menettelevät. Viimeistään sen jälkeen on kuitenkin pistettävä pillit pussiin. Sitä kutsutaan kuolemiseksi. Siitä ajattelin kirjoittaa tänään.

Kuolema on monessakin mielessä äärimmäinen asia. Se on vastakohta elämälle. Se on synonyymi päättymiselle ja lopulle. Tai ainakin pimeälle tuntemattomalle. Kuolema on viimeinen suuri seikkailu. Ehdottomasti viimeinen. Ja koska jokaisessa elämänvaiheessamme koemme seikkailuja, luulisi että sitä viimeistä ei missään nimessä kannata aloittaa.

Kuolemaa kuuluu siis välttää, mutta miten se oikein käytännössä tapahtuu? Tai oikeammin, miten sitä kannattaa yrittää välttää?

J. M. Barrenin ihanassa sadussa Peter Pan niminen poika filosofoi sen näin. Kuoleminen johtuu siitä, että kasvaa aikuiseksi. Se johtuu siitä että vanhenee. Vain aikuisen on kuoltava.


Jos kasvaa aikuiseksi, on kuoltava.

Jos ei kasva, ei ole kuoltava.

Peter Pan ei kasva aikuiseksi.

Siis, Peter Panin ei tarvitse kuolla.


Mikämikämaahan ei kuitenkaan kulje busseja. Kävin tarkistamassa. Aikuistumista voi välttää mutta ikääntymistä ei.

Monet uskovat sielunvaellukseen, tuonpuoleiseen, taivaaseen ja helvettiin tai muuhun vastaavaan automaattiseen konstiin jolla jokin yliluonnollinen voima on vapauttanut ihmislajin lopulliselta kuolemalta. Varman päälle pelaavat, kuten minä, saattavat kuitenkin haluta itse vaikuttaa omaan kuolemattomuuteensa.
Sen ei välttämättä tarvitse tarkoittaa kuuluisaksi tai edes muistetuksi tulemista.

Vanhukset ovat kauniita. He ovat usein täydellisiä. Valmiita siihen viimeiseen vaiheeseen. Mutta mitä ryppyisen ihon takana on? Kokemusta, muistoja, viisautta. Mitä sen takana ei ole? Kokematta jääneet asiat, uudet löydöt, paikat joita ei ehtinyt nähdä, ihmiset joita ei ehtinyt tavata. Kaikkea ei voi saada.

"Vielä kaikkea on paljon niin mikä näkemättä jää
Joka kevät jokainen metsä eri  lailla vihertää."
- Tolkien

Memento immori. Elä kuolemattomana kuolemaasi asti.

Pienen kertomuksen aihe

Näin käynnistyy blogini. Olen elävä ihminen Kuusankoskelta, ja innoissani muiden bloggaajien tuotoksista päätin aloittaa omani. Tämä blogi kertoo minusta, minun elämästäni, ja muistoistani. Tämä blogi on ikkuna, jota kautta pölyttyneet ajatukseni lentävät vapauteen.

Tässä vaiheessa kerron teille tarinan, joka on ärsyttävän allegorinen, mutta sitä kautta tosi. Nähkääs, minulla oli kerran siivet. Ne oli upeat, valkoiset ja vahvat, niillä oli hyvä lentää. Sitä vartenhan siivet ovat. Ne oli hienot siivet, mutta hukkasin ne. Tai oikeammin lainasin, eikä niitä palautettu.

Tämä tapahtui kerran kun lentelin erään kaupungin keskustassa, mittaamattoman kauan sitten. Olipa keskellä toria pronssinen patsas. Se näytti kovin lohduttomalta, itki ihan. Niinpä istahdin sen auringon lämmittämälle käsivarrelle ja kuuntelin sen tarinan.

Patsas oli seissyt siinä iät ajat yksin. Se oli enimmän aikaa täysin vailla seuraa ja vankina jalustallaan. Aina sama maisema, aina samat ohikulkijat, jotka vain harvoin juttelivat sille.

Hyväntahtoisuuttani, (lue sinisilmäisyyttäni) annoin sen lainata siipiäni vähäksi aikaa. Patsas kiinnitti siipeni selkäänsä ja lensi taivaan sineen.

En nähnyt siipiäni enää.

Tuo oli kauan aikaa sitten, mutta nyt kun minulla ei ole enää siipiäni, elän kuten muutkin kuolevaiset. Toki ajattelen siipiäni silloin tällöin ja ikävöinkin tuulta. Sitä tuulta, jonka vain harvat ihmiset saavat kokea, laskuvarjohyppääjät ja noin. En anna juuri minkään häiritä. Asioita tapahtuu, en usko että kovinkaan moni tapahtuma voisi horjuttaa muutokselle perustuvaa mielen tasapainoa. Vastoinkäymiset tuskin voivat olla sen kummempia tai pahempia kuin kaikki jo aiemmin kokemani vääryydet. Miksi siis surra?

Fiksu lukija on kait jo tässä vaiheessa lukenut rivien välistä sen millainen ihminen tätä blogia oikein raapustaa; unelmoiva, ja sinisilmäinen, huoleton lehti tuulessa. En ole murehtija, enkä myöskään märehtijä. Ilman siipiäkin oppii elämään.  Mieleni on sentään yhä sama, ja elämäntyylinikin kulkee yhä samaa vaeltelevaa, unelmoivaa ja tuulen ohjaamaa tietä. Tähän loppuu ensimmäinen luku. Tulevaisuudessa tuskin filosofoin tämän enempää, ja postaukset lienevät arkisempia ja vähemmän koskettavia. Tämä blogi ei ole linnun, vaan ihmisen. Se tulee kertomaan yhden ihmisen elämästä, kommelluksista ja seikkailuista. Elämä on Rock'n Roll, vaikka joskus meneekin vähän bluesin puolelle.