Tässä vaiheessa kerron teille tarinan, joka on ärsyttävän allegorinen, mutta sitä kautta tosi. Nähkääs, minulla oli kerran siivet. Ne oli upeat, valkoiset ja vahvat, niillä oli hyvä lentää. Sitä vartenhan siivet ovat. Ne oli hienot siivet, mutta hukkasin ne. Tai oikeammin lainasin, eikä niitä palautettu.
Tämä tapahtui kerran kun lentelin erään kaupungin keskustassa, mittaamattoman kauan sitten. Olipa keskellä toria pronssinen patsas. Se näytti kovin lohduttomalta, itki ihan. Niinpä istahdin sen auringon lämmittämälle käsivarrelle ja kuuntelin sen tarinan.
Patsas oli seissyt siinä iät ajat yksin. Se oli enimmän aikaa täysin vailla seuraa ja vankina jalustallaan. Aina sama maisema, aina samat ohikulkijat, jotka vain harvoin juttelivat sille.
Hyväntahtoisuuttani, (lue sinisilmäisyyttäni) annoin sen lainata siipiäni vähäksi aikaa. Patsas kiinnitti siipeni selkäänsä ja lensi taivaan sineen.
En nähnyt siipiäni enää.
Tuo oli kauan aikaa sitten, mutta nyt kun minulla ei ole enää siipiäni, elän kuten muutkin kuolevaiset. Toki ajattelen siipiäni silloin tällöin ja ikävöinkin tuulta. Sitä tuulta, jonka vain harvat ihmiset saavat kokea, laskuvarjohyppääjät ja noin. En anna juuri minkään häiritä. Asioita tapahtuu, en usko että kovinkaan moni tapahtuma voisi horjuttaa muutokselle perustuvaa mielen tasapainoa. Vastoinkäymiset tuskin voivat olla sen kummempia tai pahempia kuin kaikki jo aiemmin kokemani vääryydet. Miksi siis surra?
Fiksu lukija on kait jo tässä vaiheessa lukenut rivien välistä sen millainen ihminen tätä blogia oikein raapustaa; unelmoiva, ja sinisilmäinen, huoleton lehti tuulessa. En ole murehtija, enkä myöskään märehtijä. Ilman siipiäkin oppii elämään. Mieleni on sentään yhä sama, ja elämäntyylinikin kulkee yhä samaa vaeltelevaa, unelmoivaa ja tuulen ohjaamaa tietä. Tähän loppuu ensimmäinen luku. Tulevaisuudessa tuskin filosofoin tämän enempää, ja postaukset lienevät arkisempia ja vähemmän koskettavia. Tämä blogi ei ole linnun, vaan ihmisen. Se tulee kertomaan yhden ihmisen elämästä, kommelluksista ja seikkailuista. Elämä on Rock'n Roll, vaikka joskus meneekin vähän bluesin puolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti